Sivu on muuttanut uuteen osoitteeseen

archie gone lebanon

archie gone lebanon

Reissuelämää ja vähän muutaki!

maanantai 26. syyskuuta 2011

Jamie Oliverin herkkuleivokset + jännittävän arvonnan tulokset


Tänään kaivoin esille jotain, mihin en ollu koskenu pitkiin aikoihin. Ollessani seiskalla joskus vuonna 2001 katsoin silloin tällöin yleltä tulevaa, silloin vielä ei mitenkään erityisen suosittua tai tunnettua kokkiohjelmaa nimeltä Naked Chef. Meikästä ohjelman kokki oli jotenkin suloinen (niin siis olin tosiaan 13-vuotias sillon!) ja mitä luultavimmin siitä syystä päädyin ostamaan tämän kaverin keittokirjan. Porukat oli melko ihmeissään kun hassasin kuukausirahani keittokirjaan, mutta ilmeisestikään se ei paljoa haitannu. Kuten voitte arvata, kokeilin ehkä kahta reseptiä ja sen jälkeen kirja hukku hyllyyn, mutta tänään se taas näki päivänvalon, ja tulos oli jotain ihanaa.


Jamie Oliverin suklaapiirakka 
(ilman pohjaa, koska keskitytään nyt siihen oleelliseen)

140g voita
150g hyvää tummaa suklaata
8 rkl reilun kaupan kaakaojauhetta
ripaus suolaa
4 luomukananmunaa
2 ½ dl sokeria
3 rkl siirappia
3 rkl ranskankermaa

Sulata vesihauteessa voi, suklaa, suola ja kaakaojauhe. Vaahdota munat ja sokeri, ja lisää vaahtoon siirappi ja ranskankerma. Kääntele suklaaseos vaahtoon ja sekoita hyvin. Paista piirakka 150-asteisessa uunissa 40-45 minuuttia.

Nyt on sitten puuhaa loppuillaksi kun pitää koittaa tuhota nuo ennen huomista Saksan reissua! Lähen nimittäin neljäksi päiväksi Frankfurtiin ja Dresdeniin tutustumaan alueiden viinitarjontaan. Käydään siis viinitarhoilla ja -kellareissa ja muualla. En malta odottaa! Ja jännittää eniten se että tillaan aamulla pirssin ja surrautan sillä lentokentälle, miten säälittävää etten oo tehny sitä koskaan ennen! :D Ja luppaan laittaa asappina kuvia uuesta Oulun lentokentästä, se on varmasti hieno!

Niin ja jännittävääkin jännittävämpi pallishaalarimerkkiarvonta on nyt päättyny, Annipanni, Laura, sartsa ja Mervi, laittakaa mulle teidän osoitteet mailiin archiegonelebanon(attt)gmail.com niin laitan haalarimerkit postiin kunhan pääsen takas Suomeen!

Auf Viederlesen!

Tunnisteet:

tiistai 20. syyskuuta 2011

Arvonta! Jee!


Meikäläinen on aivan liekeissä! Syy siihen on tää melekosen makijan näkönen ja älyttömän haastava ommeltava (minä tiijän, oon ommellu näitä jo kaks, ja molemmat kaiken lisäksi konneella), nimittäin pallisten haalarimerkki! Jee!!

Okei okei, meni vähän mainostuksen puolelle. Mutta koska sain näitä töistä aikamoisen kasan enkä ees käytä (ehkä) ennää omia haalareita, en varsinaisesti tee tämmöisellä määrällä mittään. Ajattelin siis olla hyvä haltijakummi ja jaella niitä eteenpäin matkailusta kiinnostuneille kavereille, joita toivottavasti löytyy teidänkin joukostanne (?).

Eli tehtävä on seuraava: kommentoi tähän postaukseen ja kerro mihin sulloisit merkin ja veisitkö sen esille maailmalle (esimerkiksi rinkassa tms.) ja maailman kuulein pallontallaajat-merkki voi olla sinun! Merkkejä arvotaan yhteensä viisi kappaletta, joten mää toivon kovasti että jostain löytyy viis ihmistä jotka lukkee tätä blogia koska muuten olis aika noloa.

EDIT: Haha ja mistä huomaa että oon uus näissä arvontahommissa, en muistanu laittaa että mihin asti se kestää! Sovitaan nyt vaikka että vastausaikaa on ensi viikon maanantaihin klo 20 asti!

keskiviikko 14. syyskuuta 2011

Benidorm, tuo eläkeläisten paratiisi

 
No okei, on kai se myönnettävä että tuli siellä Espanjassa muutakin tehtyä ko reenattua. Meillä oli nimittäin sunnuntaina semmonen tilanne, että onnikka lentokentälle lähti kaheltatoista ja eka luento olis alkanu vasta yheksältä. Käytännössä siis me oltais kävelty eka tunti sinne hotelliin missä convention järjestetään, oltais ehitty olla siellä tunti ennenko olis pitäny lähtä käveleen takas. Päätettiin sitten jättää sunnuntai kokonaan välistä, ja sen sijaan mennä rannalle.



Benidormin rantsu oli melko siisti. Siisti sanan todellisessa merkityksessä, eli siellä ei näkyny aamulla roskan roskaa. Siivooja-autot ilmeisesti huristeli pitkin rantaa yöaikaan, ja vissiin rannalla lekottelijat (=eläkeläiset) keräsivät tunnollisesti kaikki roskansa muiden rantaleijonien tieltä. Ite hiekkarannan vieressä meni tuommoinen pyöreistä kaakeleista tehty tie, jota pitkin oli mukava tallustella aina aamuisin hotellilta toiselle.

 

No mitä tekemistä Benidormissa sitten oli? Meikästä ei juuri mittään. Jos en olis tullu sinne conventioniin, en varmaan koskaan olis kyseisessä kaupungissa (ainakaan ennen eläkepäiviä) vieraillut. Etittiin ekana iltana hotellia ja eksyttiin tekemään mutka vanhan kaupungin kautta, joka on ilmeisesti tämän mestan sydän. Sielläkään ei mitenkään erikoisen siistiä ollu, mitä nyt tietenki semmosia pikkuruisia katuja joille pysty lähteen seikkaileen jos ei ollu kiire. Muuten siisti meininki tais tässä kaupungissa rajoittua aika pitkästi rantamenoihin. Ja mikäs siinä ollessa, sillä tässä nimenomaisessa kaupungissa ei kuulemma talvellakaan lämpömittari laske alle 19 asteen, joten rannalla voi ottaa arskaa ympäri vuoden!



Joten sunnuntai oli siis se päivä kun käytiin vähän uiskentelemassa äärettömän kirkkaassa merivedessä ja ottamassa vähän (hyppy)potkukuvia rantsussa. Siinä oli eläkeläisillä ihmeteltävää! Ja mainittakoon myös se, että mentiin rannalle joskus vähän ennen yheksää, ja siellä oli jo sillon jonku verran porukkaa. Kymmenen aikaan oli jo sen verran kova tungos, että me luovutettiin suosiolla pyyhepaikkamme kokeneemmille auringonpalvojille.
Nämä seuraavat kuvat todistakoot, että siellä rannalla oli niitä eläkeläisiä (ja) rantaleijonia.





Ja ps! Alicanten ja Zaragozan välillä oli aikamoiset lentomaisemat!!

Tunnisteet:

tiistai 13. syyskuuta 2011

Tiukkaa reeniä Espanjassa



Noniin, viimein takaisin kotona. Tosiasiassa palattiin kotiin jo eilen illalla joskus yheksän aikaan, mutta olin siinä vaiheessa sen verran nuutunu että hampaiden harjauskin oli meikästä kultamitalin arvoinen suoritus. Tässä alakaa pikkuhiljaa olla takasi tässä maailmassa, joten lienee aiheellista kerrata viime viikon tapahtumia.

Pirkkalan lentokentällä meille tosiaan ilmoitettiin, että Italian yleislakon vuoksi meidän lento olis pari tuntia myöhässä ja kun kyseltiin olisko Italiasta lähtevä jatkolentoki myöhässä, eivät ne osanneet sanoa muuta kuin että se ei ole ainakaan peruuntuineiden lentojen listalla. Tämän tiedon kanssa noustiin sitten koneeseen toivoen, että meidän jatkolento olis tosiaan myöhässä. Ja niinhän se oliki - onneksi. Lento oli sen pari-kolme tuntia myöhässä joten matka meni melkein kuin suunniteltu! Odoteltiin Milanon kentällä vajaa tunti ja lopulta löydettiin ittemme Alicantesta, jes!

Maisemat Alicanten ja Benidormin välillä oli aikamoiset. Mietittiin että siltä Libanonissa varmaan näyttäisi, jos ei olis ollu sotaa. Ei kuitenkaan ehditty kauheesti ihailla niitä maisemia, sillä koko viikko oli täynnä pitkiä päiviää. Aamulla herättiin seiskan aikaan, napattiin aamiainen mukaan, käveltiin kolmen kilometrin matka hotellille jossa Convention järjestettiin ja treenailtiin ja istuttiin luennoilla ja workshopeissa koko päivä. Ohjelmaa oli aamuysistä iltaysiin, pitäen sisällään yhen kahen tunnin lounastauon. Voitte siis kuvitella että kaupunki jäi oikeastaan kokonaan näkemättä.

Treenit ja muu ohjelma oli kuitenkin sen verran mahtavia, että nähtävyyksien ihastelu ei käyny mielen vieressäkään. Kolmena ekana päivänä järjestettiin IIC eli kansainvälinen opettajaseminaari, jonka lisäksi istuttiin vielä tuntikausia eri luennoilla tai osallistuttiin workshopeihin. Kaks viimestä päivää oliki sitte vaan workshopeja. Harmittaa valtavasti että missattiin viimeisen päivän kaksi luentoa aivan kokonaan, sillä meidän piti rientää lennolle.


Opittiin conventionin aikana esimerkiksi lasten opettamisesta, dosta eli Taekwon-Don henkisestä puolesta ja lajin markkinoinnista. IIC:llä oli opettamassa ITF:n eli kansainvälisen Taekwon-Doliiton tekninen komitea joka koostui kolmesta suurmestarista, mutta sen lisäksi paikalla conventionissa oli ITF:n presidentit, eli toinen kolmen hengen joukkue suurmestareita. Siihen päälle vielä kaikki mestarit, ja meikä oli aivan pihalla. Suomessa ei oo yhtään mestaria, joten en oo todellakaan tottunu siihen että niitä pyörii ympärillä valtavat määrät. En uskaltanu puhua niistä kenellekään ja kumartelin vaan menemään aina kun joku heistä sattui kohalle. Mahtava tapahtuma, mutta noin korkeiden vyöarvojen läsnäolo aiheutti meikälle ainaki ongelmatilanteita, miten käyttäytyä. Suomalaisten käsitys kohteliaisuudesta (=ei puhuta, katsota silmiin tai muuta vaan annetaan olla aivan rauhassa) mitä luultavimmin eroaa esimerkiksi Nicaragualaisen käsityksestä.

No, Convention oli joka tapauksessa kaikkien aikojen paras lajitapahtuma mihin oon ikinä osallistunut, ja jos näitä aletaan nyt järjestää (tämähän oli siis kaikkien aikojen ensimmäinen), meikäläinen on ainakin mukana, riippumatta siitä missä se on.

Ja siihen paluumatkaan. No, lähettiin hotellilta sunnuntaina klo 11, onnikka lentokentälle lähti klo 12, lento Alicantesta Zaragozaan lähti joskus kahen aikaan, siellä tuntikausien odottelun jälkeen lähettiin Lontoon Stanstediin joskus puoli 11 illalla, siellä yö ja aamulla seiskan aikaan lähettiin kohti Tamperetta. Siellä oltiin 12 aikaan, lentokentältä siskon tykö syömään, kolmen maissa junaan ja yheksältä kotia. En halua ees laskea montako tuntia tuossa on, mutta onpahan ainakin matkustettu!

Tunnisteet: ,

tiistai 6. syyskuuta 2011

Kohta ehkä lähdetään!


Täällä epätoivon vallassa kytevät reissaajat terve! Aamuneljän herätys uhkaa valua läpi sormien, sillä tällä hetkellä kökötetään Tampereen lentokentällä toivoen, että päästään matkaan viimeistään kolmelta, jolloin kone olisi vain kaksi tuntia myöhässä. Syynä tähän on Italian yleislakko, minkä vuoksi koneet on joko myöhässä tai ei sitte lähe ollenkaan. Ja meikäläinen höpisee Italiasta sen takia että meillä on siellä välilasku tai ainakin piti olla, ja vielä paukuteltiin henkseleitä siitä että eipähän tartte tehä pitkää koneenvaihtoa, voidaan vaan kävellä koneesta toiseen.

Toistaiseksi meidän Milano-Alicante-lento on kaks ja puoli tuntia myöhässä, eli jos tää lento lähtee kolmelta me saatetaan vielä ehtiä sille lennolle, ellei sitä nyt peruta. Täällä siis kytätään tiukasti lentokentän sivuja, ja toivotaan että päästään ilmaan!

Pitäkää peukut pystyssä!

maanantai 5. syyskuuta 2011

Reenikassi mukaan ja reissuun!


Huh, just ko sain edelliset laukut purettua tyhjäksi ja pyykit pestyä, piti pestä vähän lisää pyykkiä ja pakata uudelleen. Tällä kertaa matkalaukun sijasta mukaan lähtee (iskältä pöllitty) superhyvä käsimatkatavaralaukku, ja suurimman osan tilasta vie reenikamppeet. Mukaan pitäis  mahtua suojat ja kaksi pukua, vaikka vähän vielä harkitsen suojien kotiin jättämistä, sillä niitä tarvii varmasti maksimissaan vaan yhessä reenissä jos siinäkään ja ne vie ihan liikaa tilaa. Edellämainitun syyn vuoksi otan vaatteita mukaan aivan minimimäärän, ja toivon pärjääväni niillä. Onneksi WSOYltä tuli aikaisemmin keväällä espanjan matkasanakirja, niin voin muistella niitä puolentoista espanjankurssin oppeja. Hola vai miten se menikään...? No, tämä viikko vietetään siis Taekwon-Don parissa kuumassa Benidormissa eli Espanjan eteläosassa. Tsempatkaa että jaksan reenata aamusta iltaan mun surullisen kuuluisan kolmen viikon reenitauon jälkeen!

Omenavarkaissa Ainolassa


Kun eilen aamulla syksyinen auringonpaiste hyökkäsi ikkunasta sisälle päätin, että tänään mennään puistoon. Oon ollu käytännössä koko viikon kotona neljän seinän sisällä (kaupassakäyntejä ja muita ei lasketa!) enkä ollu oikiastaan vielä kunnolla nähny Oulua. Sain onneksi houkuteltua Karimin kävelylle, jotta ehittäis etes vähän nähä syksyistä kaupunkia ennenko pitäis taas lähtiä. Ennen pitkää päädyttiin ainolaan, ja yhtäkkiä Karim olikin jo kiivennyt omenapuuhun.



Saatiin aikamoinen saalis! Vaikka keltaisten omppujen piti olla vielä tosi kitkeriä ja pahoja, kyllä nuo ainaki meikäläiselle maistui. Vinkiksi vaan kaikille oululaisille: jos että jaksa torilta käyä kotimaisia omppuja ostamassa, ilmaiseksi saa ainolan puiston omenapuista, kunhan uskaltaa vähän leikkiä apinaa! Saatiin noista hyvä aamiainen, eikä lapsiperheiden paheksuvat katseetkaan häirinny. Minä ainakin oon sitä mieltä että jokamiehenoikeus pätee kaupungin puiston omenapuihin siinä missä pitäjien metsänraittien mustikkamättäisiin. Ja jos olen väärässä, toivottavasti kukaan ei korjaa.



Tämän jälkeen mulle on ihan sama mitä sanotta mutta meikästä Oulu on Suomen paras kaupunki!

Tunnisteet:

sunnuntai 4. syyskuuta 2011

Merimaisemia Bybloksessa


Suuressa hurmiossa oman auton käytöstä rossailtiinkin Karimin kanssa Beirutista Jbeiliin eli Byblokseen. Minä muistan Bybloksen lähinnä  mainintana Aku Ankan seikkailuista, joten kyllähän senkin perusteella tuntui hienolta olla siellä. Historiasta paremman arvosanan kirjoittaneet muistavat sen varmaanki foinikialaisten kauppakaupunkina,  mutta mun mielestä Akkari on paljon siistimpi juttu.

En ollu ekkaa kertaa reissussa Jbeilissä, vaan käytiin vuosi sitten toukokuussa siellä myös. Ja koska aikaisemmin vierailtiin myös kaupungissa sijaitsevassa museossa (arabit saa alennusta, länkkärit joutuu maksamaan kalliimman hinnan!), nyt nautiskeltiin vaan makiasta maisemasta ja auringonpaisteesta.




Jbeilissä olis ollu niinkin harvinainen mahdollisuus ku uida julkisella rannalla, mutta jostain syystä ei kuitenkaan käyty uimassa. Ranta olis ollu vielä melko tyhjä kuten kaikkialla ramadanin aikaan, sillä paastoavat muslimit eivät voi käydä uimassa paaston ollessa päällä sillä suuhun voi mennä vahingossa vettä. (Mietin vaan että mitenkäs se suihkussa käynti sitten?) Mutta ei kuitenkaan käytetty tätä tilaisuutta ja menty melkein autiolle kivirannalle polskimaan, tosin ei tiietty sen veden puhtaudesta joten olis voinu käyä huonosti.

Eipä me siellä Jbeilissä mitään oikeastaan tehty. Istuttiin ja katottiin merta pari tuntia, ja meikä oli ihan fiiliksissä kun näin muutaman pienen ravun metsästävän kaloja siellä meren pohjassa. Oli mahtavan rauhallista, joten se teki terää sen ainaisen riehumisen vastapainoksi.



Tunnisteet:

perjantai 2. syyskuuta 2011

Hengenlähtö lähellä


Istanbulista Beirutiin palattuamme päätettiin ottaa ohjat omiin käsiimme ja vuokrattiin auto. Tiirailtiin autovuokraamoja pari päivää ja päädyttiin lopulta vuokraamaan Budgetista. Haluttiin ottaa auto kansainväliseltä firmalta, jotta varmasti tiedettäisiin mitä saataisiin. Toinen syy oli myös se, että mun piti vuokrata auto, sillä ikäraja pikkuautoonkin oli vähintään 23 vuotta joten piti saada semmoinen vuokraamo, missä puhuttaisiin englantia.

Lopulta meikäläinen huristeli menemään pikkuisella tummansinisellä Huyndailla, ja olin todella onnellinen siitä että auto oli niin pieni ja että se oli automaattivaihteinen. Ajomatka autovuokraamosta vesipuistoon oli siinä mielessä mielenkiintoinen, että vesipuisto sijaitsi vuorilla ja auto ei meinannu kaikissa ylämäissä jaksaa edes vetää sinne mäen laelle, mutta onneksi päästiin kuitenki perille.



Ajaminen Libanonissa on muutenkin melko vaarallinen tehtävä. Esimerkiksi ulkoministeriön matkailutiedotteessa liikennettä kuvaillaan kaoottiseksi ja oon melko ihmeissäni siitä, että en oo koskaan siellä ollessani todistanut vielä yhtään kolaria.

Jalankulkijat ylittää tien aivan tasan sieltä mistä niitä sattuu huvittamaan, ja autot päästää ne yli jos siltä tuntuu. Pääsääntö on ilmeisesti se, että onnettomuustilanteessa suurempi on syyllinen, oli todellinen tilanne sitten mikä tahansa. Ja liikennesäännöt, no, niitä ei tunneta. Ei puhettakaan että kukaan käyttäisi turvavyötä ("we don't have that problem" kuulu kerran autossa ku yritin laittaa turvavyötä), vilkkua saati väistäisi oikealta tulevia. Melkein jokainen auto on ottanu vähän runtua.

Voitte siis kuvitella että ajaminen oli melkoisen mielenkiintoista. Suoralla tiellä oli kokoajan pieniä ruuhkia kun ihmiset vaihto kaistaa valehtelematta kahen sekunnin välein (käyttämättä tietenkään vilkkua) ja kokoajan sai pelätä, että joku ajaa kohta kylkeen. Kaksikaistaisilla teillä oli yleensä kolme autojonoa, sillä mitäpä sitä turhaan jättämään keskelle tilaa, jos sinne voi oman autonsa ajaa.



Voitte siis arvata että kunhan päästiin vesipuistoon, meikäläinen irrotti otteen ratista ja Karim siirtyi kuskin paikalle. Ei sillä että olisin mitenkään huonompi kuski mutta se on sisäistänyt sen libanonilaisen ajotyylin mua paremmin, ja rikko liikennesääntöjä aivan suvereenisti. Meikän hidas körryyttely lähinnä sai aikaan valtavan tööttäysten aallon ja luultavasti aika paljon vaaratilanteita, varsinkin kun noudatin niitä liikennesääntöjä.

Tiiättekö sen tunteen kun lähtee ajamaan ja tietää että seuraavat sata kilometriä on suoraa tietä? Silloin vaan ajetaan rennosti suoraan, ehkä väistetään paria poroa mutta muuten saa ajella aika rauhassa. No tuolla ei voinu mitenkään rentoutua, sillä kokoajan piti pelätä, että joku tulee kylkeen. 70 kilometrin matka Beirutista Tripoliin (ei Libyan puolelle vaan Libanonin pohjoisosaan) kesti melkein pari tuntia ja 80km rajoituksesta huolimatta turhien ruuhkien takia piti ajaa jotain kuuttakymppiä.





Maisemat oli tietenki aika siistejä, ja vastaan tuli jos minkälaista menopeliä. Mielenkiintosin oli tietenki tuo yllä olevassa kuvassa näkyvä kuorma-auto, jonka lava oli sullottu täyteen lehmiä. Aikamoista eläinrääkkäystä, sillä teillä on valtava melu kokoajan ja no, kyllähän te tuosta näätte millaisissa oloissa nuo ammut kuljetetaan.

Sen verran mitä kyseltiin niin mää sain semmosen käsityksen, että kun libanonilainen täyttää 18 vuotta se saa synttäripäivänä ajokortin. Karimin serkku Zakaria kertoi, että sen oli pitäny käydä jonkinlainen ajokoe, missä se näytti että osaa ajaa autoa. Käytännössä se astu johonki autonromuun, joku tyyppi näytti että käy ajaa mutka tuolla ja tuu takas. Koko homma oli kuulemma ohi kahdessa minuutissa.

Pimeällä ajaminen oli kans oma haasteensa, sillä puolet tyypeistä käytti pitkiä valoja riippumatta siitä tuliko vastaan porukkaa vai ei. Ehkä se turhalta tuntuva kallis pimeäajon kurssi on sittenki ihan hyödyllinen..



Autoa palauttaessamme Budget tarjos pienen yllätyksen, sillä sitä toimistoa mistä autoa haettiin pari päivää aikaisemmin ei enää ollu autoa palauttaessamme! Siellä oli kunnon muuttotohinat kesken ja kun koitettiin palauttaa auto, ne sano että viekää lentokentälle. No ei ruvettu siihen hommaan sillä se olis tarkottanu sitä että mun olis  pitäny ajaa sinne siinä kaoottisessa liikenteessä ja sieltä olis maksanu ihan hulluna mennä takas Beirutiin. Noin 20 minuutin kädenväännön jälkeen ne otti auton mutta eivät alkaneet antamaan mulle kuittia maksusta (autorisaatio oli tehty kaiken varalta tuplasti suuremmalle summalle kuin autosta piti maksaa), joten sitä odoteltiin sitten puoli tuntia.

Pitänee vielä jatkaa tuota autojen vuokrausta, kai sitä jossain vaiheessa vastaan tulee vielä hyvä kokemus.

Tunnisteet:

torstai 1. syyskuuta 2011

Kieriskelyä aalloissa


Yks Libanonin reissun kohokohtia oli Waves, eli Karimin pitkään kehuma vesipuisto! Alunperin oli haaveissa mennä sinne jo vähän aiemmin entä viimisellä viikolla, mutta koska vasta sillon oli käytössä auto ei haaveet toteutuneet aivan ajallaan. Aaltoileva vesipuisto sijaitsee siis vuorilla Beirutin lähellä eikä Libanonissa oo vielä tähän päivään mennessä hoksattu semmosta asiaa ko julkinen liikenne (no okei, onhan siellä ollu mutta sitten tuli sota), me ei päästy sinne millään muulla kuin autolla, jota siis odoteltiin.

Ratin taa päästyämme kirmattiin suoraan aalloille, ja suolaisen 35 000 (noin 17 eskoa) liiran sisäänpääsymaksun jälkeen oltiin hetkessä altaalla. Riemu loppui lyhyeen kun noin 17-kesäinen hengenpelastaja iski pillin suuhunsa ja alkoi viheltää täysiä tuijottaen meikäläistä. Tää kaveri oli ilimeisesti käyny jonku käsimerkkien kesäkurssin, sen verran tiuhaan se kättään päänsä päälle laittoi aivan ihme asennoissa. Kumpikaan meistä ei oikeen osannu tulkita noita paikallisia käsimerkkejä joten Karim päätti käyttää tuota perinteistä kommunikoinnin keinoa ja kysyä muutaman metrin päässä olevalta hengenpelastajalta, mikä on ongelma.

No ongelmahan oli minä. Tai siis mun hiukset. Vaikka mulla oli päässä tiukin nuttura mitä olisin voinu tehä, se ei kelvannu, vaan hiukset piti peittää. Tähän väliin voin kertoa että kun olin jo melkein kuukauden koittanut kestää sitä että mua tuijotettiin joka ikisessä paikassa minne menin mun pukeutumisen vuoksi (olen pahoillani jos sillä oon loukannu joitakin ihmisiä, mutta en yksinkertaisesti kyenny laittamaan pitkiä housuja ja pitkähihaista paitaa päälle 40 asteen auringonpaisteessa), ja tässä vaiheessa alkoi olla jo raja vastassa. Olin iloinnut että kerrankin voi olla auringossa  vähissä vaatteissa tuntematta ittiään rikolliseksi, ja nyt mulle sanottiin että mun pitää peittää mun hiukset. Se ei menny jakeluun.

Mulle ei perusteltu lainkaan sitä, miksi mun pitäisi hiukset peittää. Luultavasti siinä on takana joku ihan järkevä hygieeninen syy, mutta sillä hetkellä siltä jätkältä tultuna se asia vaan ärsytti ja ihmetytti aivan valtavasti. Nujerrettuna paineltiin alueella sijaitsevaan uimatarvikekauppaan ja ostettiin mulle uimalakki.

Ei varmaan tartte mainita, että tunsin itseni täydellisen idiootiksi se päässä. Eniten mua harmitti se, että mulle ei perusteltu sitä miksi se piti pukea ja että en todellakaan halunnu laittaa sitä päähän. Uimahallissa se olis ok, mutta entä tommosessa lihatiskihenkisessä vesipuistossa? Ei meikästä. Toki myös muilla naisilla oli pitkä tukka peitettynä, mutta useat lapset rillutteli vedessä tukka hulmuten puhumattakaan pitkätukkasista miehistä.




Kunhan pääsin yli siitä nöyryytyksen tunteesta paineltiin liukumäkiin ja altaalle, ja siitä reissusta tuli aivan mukava. Ehkä ei aivan hintansa arvoinen, mutta päästiinpähän uimaan. Beirutissa ei tosiaan voinu käydä uimassa kun ranta ja vesi oli niin likaisia. Karimin sisko kävi siellä uimassa kesäkuussa ja vietti seuraavan päivän oksennustaudissa, joten me ei sitä virhettä aiottu tehä.

Loppukevennyksenä vielä tämän meikän kauhean valituksen päätteeksi kuva minusta uimalakissa, nauttikaa:


Tunnisteet: