Vanhoja tuttuja maisemia

Ensimmäinen päivä Pietarissa oli lauantai ja se alkoi yllä olevilla maisemilla. Tai oikeastaan se alkoi sillä, kun hirveissä jännityksissä istuskeltiin meidän hostellin edustalle laitetulla tuolilla. Tai oikeastaan minä istuskelin hirviän jännittyneenä samalla kun Karim otti rennosti. Meidän oli määrä tavata mun vanha kaveri Tatiana perheineen 12 aikaan meidän hostellin edessä, ja kun kymmenen yli istuskeltiin penkillä edelleen, aloin jo vähän toivoa, että ne ei tuliskaan, sillä mua jännitti niin paljon! Tiiättehän semmosta jännitystä, kun edessä on jotain hullun siistiä mutta se jännittää niin paljon että melkein toivoo että sitä ei tapahtuisikaan? No, onneksi Tania ei livistänyt, vaan laittoi viestiä ja ilmoitti tulevansa vähän myöhässä.

Sitten ruskea Mazda kurvasikin kadulle ja nappas meidät kyytiinsä! Auto oli aivan täynnä, sillä siellä oli Tanian, sen miehen Antonin ja tyttären Mariian lisäksi vielä toinen vanha tuttavuus Dasha, jota tosin en muistanut nimeltä, vasta sitten kun nähtiin. Autoon ängettiin vielä minä ja Karim, ja lähdettiin rossailemaan.

Alkuun tunnelma oli melko jännittynyt. En tiennyt miten paljon Tania muisti englantia, joten juttelin pääasiassa mun vieressä istuneen Dashan kanssa. Karim taas istuskeli etupenkillä melko hiljaa, sillä sillä ei ollut hajuakaan kuskin kieliskilsseistä. Melko nopsaa tunnelma kuitenkin rentoutui, ja kohta tulikin semmoinen fiilis, että mehän ollaan hengailtu päiväkausia.

Tania oli luvannut että ne näyttää meille vähän Pietaria, ja aloitettiinkin päivä turisteilemalla ihan kunnolla ja suunnattiin kohti Iisakin kirkkoa. Ei kuitenkaan menty sinne aivan sisälle vaan ylös kattelemaan maisemia. Portaita tais olla jotain 240 pintaan joten korkealla oltiin, ja jossain välissä muakin saatto vähän hirvittää.

Pietari näytti kuitenkin aivan mahtavalta tuolta ylhäältä käsin, joten korkeuksien kauhistelu unohtui melko nopsaan.

Karim sai kans uusia kavereita, jes!

Perhekuva minitalvipalatsin edessä: Antoni, Tatiana ja pikkuruinen Mariia

Iisakin kirkon jälkeen jatkettiin rossailua ja käytiin Alexader Parkin lähistöllä kävelemässä. Tsuumailtiin paitsi ruskaa myös miniversiota Pietarista, mikä oli melko hupaisa pienine verikirkkoineen ja eremitaaseineen. Lisäksi käytiin puiston vieressä sijaitsevassa linnakkeessa tsuumailemassa maisemia. Spottailin myös erikoisia juttuja, esimerkiksi Antoni putsas kengät semmoisella pikakiillottimella aina astuessaan ulos autosta, Tania taas halus meidän kääntyvän pois siksi aikaa kun se vaihtoi kengät.

Opin myös sen, että venäläisillä on melko helppoa saada esimerkiksi Suomen viisumi millä ne voi sitten melkolailla rajattomasti matkustaa ympäri EU-maita. Vaikeinta on kuulemma päästä Jenkkeihin tai Britteihin, sillä venäläisten kuulemma ajatellaan jäävän niihin maihin laittomiksi siirtolaisiksi ja sen vuoksi esimerkiksi yksinäiset naiset pääsee noihin maihin ainoastaan jos niillä on aviomies, joka jää Venäjälle siksi aikaa. Avioparit pääsee Jenkkeihin tai Britteihin, jos ne jättää vähintään yhden lapsistaan kotimaahan vierailunsa ajaksi, näin rajaviranomaiset haluavat varmistaa, ettei reissaajat jää hengailemaan maihin liian pitkäksi aikaa. Ei mitään ennakkoluuloja siis.

Myös Dashalla oli Suomen viisumi, millä se on riessannut useaan otteeseen. Tanialla ja Antonilla oli ennen ollut sama Suomi-viisumi, mutta kerran ne oli rossaillu Suomeen ja unohtaneet ottaa autostaan pois tutkanpaljastimen (yllättäen ne on Venäjällä laillisia), ja viisumi otettiin niiltä pois heti. Nykyään niillä on sitten Viron viisumi, millä ne pääsee reissaamaan ihan samalla tavalla ku Suomen viisumilla. :) 

Uus juttu oli kans se, että ainakin nuo kaverit lentää yleensä Hki-Vantaan kautta, sillä Pietarin kenttä on niin surkea, että on iisimpää ensin ajella autolla Helsinkiin ja lähtä reissuun vasta sieltä.

Karim, Dasha, Tania ja Antoni fiilistelemässä ruskaa. :)

Pietarista jatkettiin matkaa Kronshtadtiin, missä oon käyny ennenkin tuollon vuonna 2003 ja missä misut asuu edelleen. Oli hupaisaa kierrellä niitä samoilla huudeilla mitä silloin kaikkein ensimmäisellä ulkomaanmatkallani (ellei reissuja Ruotsiin lasketa), ja muistin yllättävän paljon paikkoja.

Esimerkiksi hullun ison puiston mistä olin 15-vuotiaana maalaisena aivan ihmeissäni, tosi kauniin kirkon mikä oli ehkä isoin mitä olin siihen mennessä nähnyt ja rannalla olevat kymmenet Venäjän armeijan laivaston paatit.  Lauantaina päivällä melkein kaikki puistot oli täynnä haravoijia, ja illemmalla puistoissa oli valtavasti lehtikasoja. Venäjällä on kuulemma tapana, että naapurusto kokoontuu syksyisin haravoimaan nurmikolta lehdet pois. Ilmeisesti tuo päivä on sama kaikille, sillä bongattiin useista puistoista porukkaa haravoimassa.

Kronshtadtissa on Venäjän laivaston tukikohta, joten pikkuruisia kadetteja näkyy joka kulmilla ja satama on oikeasti täynnä sotalaivoja (en oo ihan varma onko tuo oikea sana mutta ymmärtänette pointin). Muistaakseni käytiin silloin aikaisemmin tutustumassa myös yhellä sotalaivalla, ja se oli tietenkin hirmu jännää! Nyt olin ihan tyytyväinen, että käytiin vaan nopsaan rannassa vilkaisemassa laivoja ja jatkettiin sitten matkaa.

Tania ja Antoni oli muuten tavanneet yhdellä tuommoisella laivalla, kun Antoni oli ollut siellä töissä ja Tania oli ilmeisesti ollut siellä jollain kurssilla. Antoni oli ollut Tanian opettajana ja muutamaa vuotta myöhemmin oli lempi leiskahtanut. Pariskunta oli ollut yhessä nyt seittemän vuotta joista naimisissa viis, ihan makija saavutus, Tania on kuitenkin vasta 25 -vuotias.

Vähän mielissään tytsyjen keskellä!

Parasta ja mielenkiintosinta Kronshtadtin reissulla oli käydä Tanian ja Antonin ja Mariian luona kylässä. Ensin ne ei meinannu viiä meitä sinne ollenkaan, mutta kun kehtasin kysyä asiasta, päästiin kuitenkin kylään. Tania ja Antoni asuu reilun 30 neliön yksiössä Kronshtadtissa, ja vaikka kämppä oli melko pieni ja tapetit vähän irrallaan parivuotiaan tyttären innostuttua tarttumisotteesta oli se tosi tunnelmallinen. Lattiat oli tietty oikeaa puuta eikä mitään parkettia ja kaapit oli upotettuina seiniin aivan kuten mummolassa. Ne ei kuitenkaan aivan ymmärtäneet mun lattia- ja kaappihehkutuksia...

Loppuilta istuskeltiin sitten niillä kylässä teekupillisen äärellä ja kateltiin muun muassa Tanian ja Antonin hääkuvia. Venäläisiä hääperinteitä riitti vaikka millä mitalla, ja kun yritettiin kertoa suomalaisista hääperinteistä kävi ilmi, että niillä on kaikki samat mitä meillä ja siihen päälle vielä roppakaupalla muita. Hääkuvat oli muuten melko makeita, ja ne oli otettu monessa paikassa pitkin Pietaria, esimerkiksi Talvipalatsissa.

Illemmalla meidät heitettiin vielä Pietarin puolelle metroasemalle, mistä päästiin kätevästi takaisin hostellille. Oli makija käydä tuossa maailman syvimmässä (keskimäärin 60m merenpinnasta) metrossa ja ihmetellä asemien hienoutta. Tuo asema millä jäätiin pois, Admiralteyskaya, oli aivan upouusi ja siltä se näyttikin. Se oli varmasti yks hienoimpia metroasemia millä oon käyny, ja tuijoteltiinkin sitä Karimin kanssa leuka auki jokunen tovi.

Lopulta käveltiin vielä Nevan rantaa pitkin takaisin hostellille. Ei oltu ihan paikalla silloin, kun sillat nousi (01:30), mutta oli kuitenkin jo sen verran pimeää että ehittiin ihastella kaupungin valoja. Ei aivan päästy ihailemaan niitä Pietarin valkoisia öitä, mutta etes melekeen.

Tuli hirviä sepustus, tsemppiä jos luit tänne asti!